"Vanhuus on elämän parodia"

On olemassa asioita jotka olivat lapsena aivan parhaita ja nykyään eivät ole.

1. Pyöriminen kädet levällään ympäri niin kauan että alkaa huimata valtavasti. Ei ole hauskaa, koska alkaa huimata valtavasti.

2. Huvipuistossa käyminen. Vierailin Linnanmäellä. Sinne oli laitettu kauheasti huutavia ihmisiä ja oksennusta eikä mistään saanut oikeaa ruokaa kohtuulliseen hintaan. Kävin maailmanpyörässä ja menin pois.

3. Hattara. Makeaa, tahmeaa, kallista. Ei hyvä.

4. Liukuportaiden juokseminen vastakkaiseen suuntaan. Muistuttaa epäilyttävästi kuntoilua.

Sain ala-asteen käsitöissä kyseenalaisen kunnian olla ensimmäinen oppilas, joka koskaan oli vapautettu neulomisen opetuksesta. Jopa opettaja, joka muuten sai minut kauhistuttavien ja pitkäkestoisten taisteluiden jälkeen oppimaan sellaisen haastavat alueet kuin jokseekin suoran ompelunjälkeen aikaansaaminen ompelukoneella, menetti hermonsa minun epätoivoisiin yrityksiini saada aikaan jotakin muuta kuin solmusykkyröitä. Hän armahti minut ja epäilemättä samalla myös itsensä.

Nyt, näiden kiduttavien oppituntien ollessa turvallisesti vuosikymmenen kultaamia, olen viimein onnistunut ymmärtämään miten niitä silmukoita oikein saadaan aikaan. Oikean ja nurjan silmukan sisäistämiseen meni noin puoli vuotta, 17 pannullista espressoa ja viiden tupakanpoimijan selkänahka. Ensimmäinen yritykseni katkesi siihen, kun kaupan paksuin neulepuikko napsahti kourissani poikki. Loput yritykset loppuivat tavallisesti joko syvään epätoivoon tai armottomaan kyrpiintymiseen.

Tämä lienee ensimmäinen uusi toiminta jonka olen sairastumisen jälkeen oppinut. En osaa päättää onko tämä siis hienoa vai säälittävää. Riippuu siitä opinko milloinkaan neulomaan sukkaa.

Tiedät saavuttaneesi jonkinlaisen surullisen pisteen elämässä, kun kotimaanmatkailusi suuntautuu sairaalaan. Köröttelin siis reippaasti aamujunalla kohti Tamperetta ja Taysia. Hortoilin ympäriinsä, katselin vettä, katselin ihmisiä. Löysin viehättävän kahvilan takapihalle kätketyn terassin, jossa valkoiseksi rapatut seinät kohosivat korkeuksiin, lattea sai sammioissa ja jossain soi Johnny Cash. Suunnilleen saman verran aikaa meni metsästäessä sairaala-alueella oikeaa rakennusta. Törmätessäni ihmisiin minun teki mieli tarttua niitä olkapäistä, ravistella raivokkaasti ja kirkua "Missä minä olen? Miten täältä pääsee pois?!". Ihmeellistä mielentyyneyttä osoittaa etten parinkymmenen minuutin helteessä tarpomisen jälkeen vain todennut että olkoon koko lekuri ja lähtenyt kotiin. Kyllä, siedän kuumuutta juuri niin hyvin.

Sairaalareissusta huolimatta en tuntenut itseäni nuoreksi, hulluksi eläkeläiseksi. Tuntui raikkaalta ja pudistavalta olla välillä toisaalla. Eikä aina tarvitse edes käydä toisessa kaupungissa saakka - saman aktiivisen ja puhdistuneen olon sain jokin aika sitten käydessäni Fallkullan kotieläintilalla. On merkillistä, miten rauhoittavaa onkaan katsella lehmää.

Kauppalista, tehtävien asioiden lista, lista listoista... Vanhusten muistiongelmat näkyvät selkeiten post-it-lappujen lisääntyvässä määrässä. Mielenterveysongelmat, erityisesti masennus vaikeimmillaan, saattavat aiheuttaa myös kognitiivisten kykyjen heikentymistä. Terveyskirjasto kertoo että "masennus voi huonontaa muistia nimenomaan heikentyneen tarkkaavaisuuden ja keskittymiskyvyn kautta. Masentunut ihminen ei jaksa keskittyä siihen, mitä puhutaan tai mitä pitäisi oppia, ja näin asiat eivät painu mieleen." Jollei aikaisemmin tuntenut oloaan idiootiksi, niin muistellessa taas kerran jääkaapilla että mitä minun täältä piti hakea, tuntee kyllä.Toisille käy kuten minulle, eikä meinaa muistaa edes käydä ruokien läheisyydessä. Illalla sitten miettii mikä on tämä mystinen tunne vatsassani kun vasta söin? Ei kun... taisin sittenkin juoda kahvia ja polttaa tupakkia.

Elämä tuntuu muutenkin hajanaiselta ja vaikeasti hallittavalta, joten pilkon sen listaamalla sopiviin palasiin. Rutiininomaisesti tehtävät listat täyttävät kalenterin ja luovat turvallisuudentunnetta. Nyt listaan tämän vuoden aikana lukemistani kirjoista ne jotka itse koin helppolukuisiksi, ja joiden voisin kuvitella piristävät muitakin. Helpolla tarkoitan teoksia joiden olen todennut toimivat itselläni huonon keskittymiskyvyn iskiessä, tai joista olen saanut uutta ajateltavaa tai positiivisen eskapistisia hetkiä. Parhaita ovat olleet ne jotka ovat kertoneet muista mielenterveysongelmaisista.

-  John Ajvide Lingvist: Ystävät hämärän jälkeen (Tämä voi olla voimaistava koulukiusatuille ja erilaisuutta kokeville. Synkkäsävyinen.)
-  Simon Sighn: Big Bang - Maailmankaikkeuden synty (Muistuttaa siitä että omat ahdistukset ovat universumin näkökulmasta aika pieniä)
- Kay Redfield Jamison: Levoton mieli - Maanis-depressiivisen psykologin muistelmat (Vertaistuellinen)
- Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo (Viehättävä, kevyt ja viihteellinen)
- Laura Hakala: Siskonmakkarat - Miltä syömishäiriö tuntuu (Erilaisia tarinoita syömishäiriöisten itsensä suusta. Suosittelen!)
- Ilkka Raitasuo & Terhi Siltala: Kellokosken prinsessa (Kunnioittavasti kirjoitettu teos Kellokosken sairaalan kuuluisimmasta potilaasta)
- Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja (Hauska ja lyhyt teos, joka suhtautuu ironisesti alituiseen vitutukseen)
-  Jill Bolte Taylor: Elämäni oivallus - kuinka toivuin aivohalvauksesta (Neurofysiologiset osiot voi hypätä yli jos tahtoo)
- Erlend Loe: Doppler (Hyvin hauska tarina ulkopuolisuudesta ja eristäytymisestä)
- Augusten Burroughs: Juoksee saksien kanssa, Kuivilla ja Maagista ajattelua (Kaikki Burroughsin omaelämäkerrallisen kirjat ovat vieneet minut mennessään)
- Siri Hustvedt: Vapiseva nainen - Hermojeni tarina (Kirjailija selvittää omien vapinaoireidensa syitä)
- Marko Hamilo: Luonnollisesti hullu (Evoluutiopsykologisia näkökulmia erilaisiin psykososiaalisiin ilmiöihin)
- Mervi Marttila: Päättimiä potilaskertomuksia 1-3 (Lääkärien hupaisia saneluvirheitä. Nämä ovat lauseen, parin mittaisia. Kun eräässä vaiheessa en jaksanut lukea ollenkaan, aloitin rakkaan harrastukseni elvyttämisen näistä.)

Voitte kertoa kommenteissa mitä itse luette silloin, kun ette oikeastaan jaksaisi keskittyä mihinkään. Ehdotukset otetaan kiitollisina vastaan.

En omista omaa keinutuolia, joten piti seikkailla kumppanin asuinsijoille testaamaan tätä kiinnostavaa elämystä. Ongelmallisesti kissa oli havainnut keinutuoliin osuvan aurinkoläikän, ja kieltäytyi itsepintaisesti siirtymästä makuusijaltaan. Herkkänä sieluna en raaskinut häätää pois eläintä, jolla oli selkeästi hyvin kunnollista. Istuin siis keinutuolin vieressä silittämässä kissaa. Rentouttavat elementtinsä toki siinäkin.

Lapsenlasten seikkailuista on tällä iällä hiukan haastavaa kertoa, joten täytyy joko selostaa kasvattini Nonna-kissan edesottamuksia - jotka ovat eittämättä verrattomasti kiinnostavampia kuin useimpien kakaroiden puuhastelut - tai spekuloida millaisia kersoja minusta seuraava sukupolvi saisi aikaan. Kokeillaan tällä kertaa jälkimmäistä.

Oletetaan että jälkikasvuni on viimeisten vuosien aikana mystisesti syntynyt, kasvanut aikuisuuteen ja lisääntynyt. Luultavasti muksuni olisivat eläneet hyvin tasapainottoman lapsuuden, jota olisivat leimanneet masentuneet mietteet, neuroosit ja vastenmielisyys sosiaalisia tilanteita kohtaan. Vietin reilun vuoden verran sängyn pohjalla kipujen kourissa munuaistulehduksen jälkeen, joten luultavasti lasten olisi täytynyt varsin nuorella iällä opetella tulemaan toimeen omillaan. Joku olisi ehkä tehnyt kuten minä, ja löytänyt lohtua kirjojen maailmasta, kirjoittamisesta tai piirtämisestä. Minua vastaan kapinoidakseen ne olisivat ryhtyneet äärioikeistolaisiksi, liittyneet johonkin kummalliseen lahkoon jossa palvotaan Kainuussa sijaitsevaa sammalmätästä ja aloittaneet opiskelut kauppakorkeakoulussa. Joku olisi saattanut romahtaa ja ryhtyä käyttämään suonensisäistä heroiinia.

Mikäli lapsenlapseni ovat alle kouluikäisiä, he ovat ehkä Sammalkultin omassa päiväkodissa, josta he toisivat minulle näytille tekemiään maalauksia Suuren Sammalen Sylistä, johon me kaikki kuollessamme pääsemme. Ne valittaisivat kasvisruuasta ja viiden vuosikymmenen takaa olevista kalusteistani. Todennäköisesti myös halpa ulkomuotoni, täydellinen design-esineiden puute ja pieni luukkuni herättäisivät kauhua näissä materiaalisen hyvän perään kasvatetuissa toukissa. Nonnan karvaisen turkin ja suurehkon sarjakuvakokoelmani avulla kuitenkin voittaisin nämä pienet olennot puolelleni ja suuntaisimme yhdessä seikkailuun.

Kyllä saa ukki olla ylpeä kuvitteellisista sukulaisistaan. Ehkä ihan hyvä etten meinaa lisääntyä.

Astellessani tänään kirjastosta perinteinen valtava paperikasa mukanani törmäsin markkinatelttaan. Torin kulmalle oli pystytetty katos, jonka ympärillä istui kasa mummoja kahvittelemassa. Päätin liittyä kaltaisteni joukkoon ja juoda perinteiset pullakahvit.

Mummeliryntäys oli jo ahtanut kitusiinsa tavallisen peruspullan, joten tilasin sen sijaan munkkikahvit. Sain kasan sokeria, jota piti kasassa pieni määrä taikinaa, ja maailman pienimmän kupillisen haaleaa kahvia. Tästä ilosta sain maksaa neljä euroa. Toistan: neljä euroa, aikaa sitten keitetystä suodatinlitkusta ja hiukan kovettuneesta munkkirinkilästä! Tällaiseen rillutteluun ei köyhällä eläkeläisellä ole turhan usein varaa. Hintaan tosin kuului myyjän selostus: "Ei ole tavallista pullaa. Yleensä on. Tänään on kaikki jo menneet. Vielä on toisenlaista pullaa. Ehkä huomenna on taas tavallista pullaa. Jollei ole, on erilaista pullaa". Se oli mahdollisesti elämäni tylsin keskustelu.

Mässäsin munkin naamaan, ja mietin kehtaanko polttaa kun paikalla on niin paljon lastenrattaita. En kehdannut. Sen sijaan otin pahvimukini mukaan, ja rantauduin viereisen puistikon rauhaan. Siellä lipitin kahviani, imutin savukettani ja katselin lehtien lepatusta tuulessa. Aurinko näyttäytyi hetken verran. Totesin, että taidankin olla sellainen eläkeläinen, jolla on oma termospullo ja oma puistonpenkki.

Jos aletaan puhua klassikoista, keskustelu ajautuu aina jossakin välissä Tolstoin järkälemäiseen teokseen Sota ja rauha. Siitä on tullut symboli niille klassikkoteoksille, joita juuri kukaan ei lue, mutta jonka kaikki toivoisivat lukeneensa. Usein ihmiset ratkaisevat dilemman lupaamalla lukea sen sitten eläkkeellä. Sen pitkien sotakuvausten ajattelukin kaataa lukemiseen vähemmän tottuneiden kompin. Sen loputtomat, polveilevat filosofiset pohdiskelut uhkaavat aiheuttaa universaalin tyhjyyden sisimpään. Siinä on lukemattomia henkilöhahmoja, joita kaikkia kutsutaan viidellätoista eri nimellä. Näinköhän olisi?

Minusta Sota ja rauha on maineensa ansainnut - hyvässä ja pahassa. Se on kiinnostava, hyvin kirjoitettu, ja ajatuksella tehty. Henkilöhahmojen laajalukuisuudesta huolimatta sitä huomaa luoneensa jokaiseen tyyppiin jonkinlaisen suhteen. Kukaan hahmoista ei tunnu mitäänsanomattomalta, joten sitä oikeasti muistaa yllättävän hyvin kuka kukin on. Mutta... ei se minua nyt ihan hirveästi koskettanut.

Luen paljon, myös klassikkoja. Harvemmin joudun pettymään aikaisempien sukupolvien hyviksi havaitsemiin teoksiin. Tässä tapauksessa huomasin yllättäen sivujen loppuneen, enkä ollut saanut tiiliskivestä irti juuri mitään. Ei se ollut huono. Siitä vain puuttui se mystinen Jokin. Koskettavien teosten jälkeen ei käy niin että suljettuaan kannet alkaa oitis miettiä mitä tänään laittaisi ruuaksi. Tolstoin tekstiä analysoidessa pystyn älyllisesti osoittamaan että se on hieno teos. Se nyt vain ei tuntunut siltä lainkaan. Nyt halukkaat saavat kivittää minut kerettiläisyydestäni.

Toisena eläkeläisklassikkona minulla on alla Volter Kilven Alastalon salissa. Tiedättehän, teos jonka toisessa luvussa valitaan piippua 70 sivun ajan. Minulle on selvinnyt miksi se luku on niin kuuluisa: siksi ettei kukaan normaali ihminen jaksa lukea sen pidemmälle! Olen ollut viimeiset kaksi kuukautta sivulla 172. Kilven ansioksi on luettava se, että kirja herättää tunteita. Ikävä kyllä ne tunteet ovat turhautuminen ja ärsytys.

Tervetuloa!

Olen V. Olen 22-vuotias ja olen eläkkeellä. Tarkemmin sanoen, olen ollut eläkkeellä jo pidemmän aikaa, mutta kimmokkeen tähän blogiin sain vasta nyt.

Kyllä, tiedän, on uskomattoman säälittävää olla tämän ikäisenä poissa työelämästä tällä tavalla. Aluksi tunsinkin itseni aivan b-luokan kansalaiseksi, ja yritin pakottaa itseni väkisin työkykyiseksi. Kuten kaikki samassa tilanteessa olleet tietävät, se ei olekaan aivan niin helppoa. Vaikutus on pikemminkin päinvastainen, kun polttaa itsensä hetkessä loppuun ja masentuu epäonnistumisistaan entisestään. Tahdon vielä palata kunnialliseksi veronmaksajaksi, mutta niin kauan kuin se ei ole mahdollista, en halua viettää aikaani hermoilemalla kohtuuttomasti asiasta.

Tämän tuulimyllyjä vastaan taistelun sijasta päätinkin ottaa tämän eläkeasian haltuun. Aion ryhtyä tekemään mahdollisimman eläkeläisiä asioita. Menen muutenkin aivan hukkaan nuorena ihmisenä, sillä olisin loistava vanhus. Nyt minulla on siihen mahdollisuus! Loistavaa.

Mitä nämä eläkeläiset asiat sitten ovat? Aion ainakin lukea joitakin kuivia klassikoita, jotka ihmiset vannovat lukevansa eläkkeellä. Istua keinutuolissa ja silittää kissaa. Ruokkia sorsia. Parsia sukkaa. Valittaa siitä miten nuoriso on pilalla. Ennen kaikkea, aion viettää rikollisen pitkiä aikoja nautiskellen kahvista ja pullasta. Kaikki ehdotukset eläkeläisistä asioista otetaan mieluusti vastaan, joskaan en lupaa toteuttaa niitä. Risteilyllä ja Kanarialla käymiset jäävät kliseisyydestään huolimatta väliin, sillä minulla on elinikäisten säästöjen sijasta korkeintaan viime viikon säästöt sukanvarressa. Osa entryistä koskee asioita jotka olen jo kerennyt tehdä, mutta suurin osa syntyy näitä tekstejä ideoidessa.

 Elämän tarkoitus on eläminen, eikä työnteko. Mielenterveys-syistä eläköityneet nuoret aikuiset ovat aivan yhtä tärkeitä, erilaisia ja merkittäviä ihmisiä kuin työtä tekevät tai opiskelevat. Me emme ole työtä vieroksuvia pummeja. Meidän elämämme on syystä tai toisesta kriisiytynyt siihen pisteeseen, että eläke on ainut tapa antaa meille siedettävä elintaso ja aikaa yrittää saada edes osaa asioistamme kuntoon. Vaikka emme tee töitä, toimimme yhteiskunnassa muissa tärkeissä tehtävissä: lapsina, sisaruksina, vanhempina, kumppaneina ja ystävinä. Olemme olemassa.

Tilastoja kun katsoo, niin meistähän osa jää eläkkeelle lopuksi ikäänsä. Haluan näyttää että elämä voi olla elämisen arvoista huolimatta siitä ettei kanna rahaa valtion kassaan. En tee töitä, mutta teen silti asioita. Olen silti hyödyksi, omalla vaatimattomalla tavallani. Jos tämän blogin avulla saan edes kerran nuoren eläkeläisen hymyilemään, olen tavoitteeni saavuttanut.